SUOMALAIS-VENÄLÄINEN KULTTUURIFOORUMI -TOIMINTA

Toinen Suomalais-venäläinen kulttuurifoorumi Novgorodissa 15.-17.11.2001

Toimittaja Kirsikka Moring, Helsingin Sanomat

POHJOINEN VALINTA ELI "LUMIMIESTÄ" ETSIMÄSSÄ

Olen 25 vuotta kulkenut ristiin ja rastiin suurta Neuvostomaata, sittemmin Venäjää, sen eri tasavalloissa  Komista Kuolaan, Siperian suurilta joilta   Burjatiaan ja Bjarmiaan.
Pääosin olen matkoillani etsinyt sekä venäläistä että pienten etnisten ryhmien ja kansojen teatteria, Suomeenkin tuotavaksi. Näillä matkoilla olen tutustunut niin Jakutian kansallisteatterin kansainvälisen mittapuunkin mukaan huikeisiin esityksiin kuin Volgan suomalais-ugrilaisten kansojen teatteriin.

Järjestin v. 2000 Helsingissä Karhunkaato-teatterifestivaalin, jonne kutsuimme esityksiä ja esiintyjiä viidestä Venäjän tasavallasta.
Ja voin kertoa, että suomalaisten innostus on ollut valtava! Tietenkin Pietarin ja Moskovan  suuret nimet kuten  Lev Dodin, Juri Ljubimov, Oleg Tabakov, Kama Ginkas tai Valeri Fokin myyvät meillä vieraillessaan heti salit umpitäyteen.
Mutta yhtä suuresti suomalaisia ja myös kansainvälisiä kriitikkovieraitamme ovat kiinnostaneet Venäjän pienten kansojen kulttuuri ja esitykset.

Kun Helsinki oli viime vuonna yksi Euroopan kulttuuripääkaupungeista, vieraili meillä satoja ja taas satoja ulkomaisia taiteilijoita. 
Mutta: yksi juhlavuoden kaikkein herkimmistä ja syvimmälle mieleen painuneista esityksistä oli Hanti-Mansijskin alueelta, Saran-Paulista tulevien mansikansaan kuuluvien nuorten mansinkielinen karhunpeijaisrituaaliin pohjaava esitys! Olen myös nähnyt, miten yleisö on ihastunut esimerkiksi tuvalaisiin kurkkulaulajiin, Kalmukian nuorisoteatterin omakieliseen lastennäytelmään tai Komin nuorisoteatterin ja Marin kansallisteatterin esityksiin.

Miksi ne kiinnostavat?

Ensimmäinen selitys olisi eksotiikka, vieraan kulttuurin värikylläisyydestä syntynyt erikoinen esteettinen kokemus. Mutta minulla on toinen selitys.
Me, jotka olemme kadottamassa kosketuksen oman kulttuurimme syvimpiin myyttisiin kerroksiin, kansalliseen muistiimme ja arkaaiseen perimäämme, koemme näitä esiintyjiä katsoessamme ja kuullessamme olevamme ainutkertaisen ja harvinaisen, puhdistavan rituaalisen voiman lähteillä.
Pohjoinen Siperia, Venäjän arktiset alueet lumosivat jo satoja vuosia sitten siellä kulkeneet suomalaiset tutkijat ja löytöretkeilijät.

Helsingin Kulttuurien museossa avattiin vähän aikaa sitten hyvin mielenkiintoinen näyttely: Ultima Thule. Se on kertomus pohjoisten meriteiden löytymisestä, ja näyttelyssä on esillä ennen näkemättömiä esineitä mm. Pietarin Kunstkammern-museosta.

Pari vuotta sitten Tampereen Vapriikki-museo teki yleisöennätyksensä Siperian Shamanismi-näyttelyllään, jonka arvokkaimmat esineet tulivat kaukaa, ympäri Siperiaa ja tietenkin myös Pietarin museoista.

Ja vielä: Viime vuonna Suomen kansainvälisesti menestynein elokuva, joka sai pääpalkintoja useilla eurooppalaisilla festivaaleilla, oli nenetsi Anastasia Lapsuin ja melkein-nenetsi Markku Lehmuskallion näytelmäelokuva Seitsemän laulua tundralta, joka oli kuvattu Jamalo-Nenetsian kylissä, ja jossa näyttelivät kylien omat ihmiset.

Ihmisiä kiinnostaa löytäminen! Maanosien, mantereiden, uusien kulkuväylien - ja itsensä kartoittaminen.
Siksi Venäjä, sen Pohjoinen on monen muunkin kuin allekirjoittaneen suurten unelmien kohde. Kun olen vieraillut Suomessa tai eri puolilla Eurooppaa kertomassa pohjoisen kulttuureista, on kuulijoideni ensimmäinen kysymys aina: Miten sinne pääsee? Ota meidät mukaan!

Jokainen jokilaivan kannelta avautuva uusi mutka, taigan tai tundran äärettömyys, ja siellä kohtaamieni alkuperäiskansojen elämänmuoto avaavat monensuuntaisen “löytämisen“ ihmeen.
Arktiset alueet, ne, jotka vielä ovat säilyneet luonnontilaisina , ovat minulle maailman harmonisin ja elämyksellisin taideteos.
Niiden koskemattomuuden ja äärimmäisen haavoittuvan ja hauraan luonnon tasapainon säilyttäminen onkin siksi mielestäni ihmiskunnan tärkein tehtävä.

Kuten UNEPin, YK:n ympäristöjärjestön 200 tutkijaa raportissaan totesivat: arktisten alueiden tulevaisuus on 50 seuraavan vuoden  aikajanalla katsottuna vaakalaudalla.
Jopa 80 prosenttia Arktikasta uhkaa joutua ihmisen alistamaksi.
Sitäkö todella haluamme?

Lopuksi muutama konkreettinen ehdotus taidematkoista, joiden keskeinen sisältö on kulttuuri- ja taidehistoriallisten arvojen lisäksi kohteiden tarjoama ainutlaatuinen luontokokemus! Juuri se, mitä teknomaailman ruudutettuihin maailmoihin juuttuneet ihmiset janoavat!
Kohteet ovat historiallisista ja kulttuurisista syistä erityisen kiinnostavia suomalaisten näkökulmasta.
Näitä kohteita olen henkilökohtaisesti viime vuosina tutkinut ja testannut.

1) Äänisen kalliopiirrokset ja Kizhin saari.
Besov Nosin alueen kalliopiirrosesiintymät pysähdyttävät myyttisessä voimassaan katsojan. Näillä silokalliolla piirrosten äärellä seistessään kokee palaavansa ajassa tuhansien vuosien taakse ja ojentavansa kätensä neoliittisen ajan ihmiselle, minun kaltaiselleni.
Äänisen “meri“ on jo sinänsä pysäyttävä erämaakokemus, ja kun siihen vielä liittää Kizhin saaren kirkot ja vanhat karjalaistalot, on taidematka rikkaudessaan ylivertainen, verrattavissa Norjan Altain kalliomaalausten tai Ranskan Lacauxin luolien maalausten kokemusmaailman ajattomuuteen ja rajattomuuteen.
Mutta! Äänisen kallioiden että Kizhin saaren suojelu massaturismilta on tärkeää. Jo nyt Kizhin saarella näkee aikapommin. Saaren luonto ei kestä siellä sesonkiaikaan tallaavia liian suuria turistilaumoja! Eikä ole hauska tutkia ikoneita kirkkosalissa, jossa kuulee vieressään yhtäaikaa japania, italiaa, englantia ja saksaa.

2) “Bjarmia“
eli Dvinajoen seudut, Vienan meri , Arkangeli, Holmogory ja Pikku-Karjala.

Luen pienen rivi-ilmoituksen: Lähde mukaan kadonnutta Bjarmiaa etsimään.
Ei ole rahaa. Ei ole aikaa. Mutta on pakko lähteä! Kadonnut, myyttinen Bjarmia! Missä se sijaitsi, keitä olivat bjarmit, tsuudit, merjalaiset tai muromalaiset?
Karjala-liiton matkalla oppainamme olivat arkeologit, ja Dvinajoen sekä Vienanmeren historialliset väylät avautuivat kiehtovasti sekä jokilaivan kannelta että kaksi päivää Arkangelista Pietariin kolistelevan junan ikkunoista.
Harvinaisen kiinnostava kulttuurimatka!

3) Vienan runokylät
matka runokyliin on suomalaisille kuin paluu kansallisen historian kadonneisiin muisteihin. Vuokkiniemen tai Uhtuan kylien kalevalaiset maisemat ovat lajissaan korvaamattomia ja tarjoavat elävän kosketuspinnan suomalaisilta jo kadonneeseen suurten laulajien aikaan. 

4) Objoen hanti- ja mansialueet
Hanti-Mansijskin alueen pienten kansojen kulttuuri uhkaa jäädä öljy- ja kaasuteollisuuden jalkoihin. Mutta vielä siellä on jäljellä ihmiskunnan vanhimpia eläviä rituaaleja ja kulttipaikkoja, jotka liittävät meidät ikivanhaan luonnon ja ihmisen symbioottiseen elämään.
Rituaalitoimituksiin ei kuitenkaan matkamiehiä tulisi päästää vaan niiden esitykselliset versiot riittävät.

5) Murmanskin alue,
erityisesti Norjan, Suomen ja Venäjän yhteisen rajan  pinnassa sijaitseva Inarinjärvi-Paatsjoen alue.
Viime kesänä matkustin pohjoismaisen lehtimiesryhmän kanssa Kirkenesistä Paatsjoen luonnonpuiston kautta Murmanskiin.
Näimme tietenkin Kuolan niemimaan hälyttävät ekologisen ahdingon, ydinjätteiden ja Nikelin tehtaiden rikkipäästöjen valtaamat alueet.
Mutta näimme myös huikean kauniita arktisen tunturiluonnon pilaantumattomia alueita, joilla mielestäni on tulevaisuus erä- ja luontomatkailun kohteina.
Murmanskin kaupungin historia ja laivamatka vuonoille kiinnosti paitsi minua myös pohjoismaisia kollegoitani.

6) Ja viimeiseksi yksi suuri unelma, joka tarttui minuun kauan sitten luettuani Viron presidentin Lennart Meren kirjan Revontulten porteilla.
Hän kulki venäläisellä jäänmurtajalla Koillisväylän aina Kamtshatkaan saakka.
Tällaiselle matkalle olisi ryntäys!
Juuri nyt esimerkiksi Suomessa ovat erittäin haluttuja ja kansainvälisestikin kysyttyjä matkat, jotka tehdään Perämerelle jäänmurtaja Sampolla!!

© Copyright 2000 Opetusministeriö. webmaster@minedu.fi.