|
ulkoasiainministeriön
osastopäällikkö harry heleniuksen puhe foorumin päätösistunnossa 13.9.2003
Pietari
- kaupunki maan äärellä?
Runoilija
Josif Brodsky sanoi Solomon Volkovin haastattelukirjassa, että hän ihailee
Pietari Suurta eniten siitä, että tämä "todella siirsi pääkaupungin
maailman ääreen". Pietari Suurella oli hänen mielestään vain kaksi
ilmansuuntaa mielessään - pohjoinen ja länsi. Itä ei kiinnostanut keisaria,
ei liioin eteläkään.
On
ymmärrettävää, että Brodsky näki synnyinkaupunkinsa suhteessa imperiumin
keskipisteeseen Moskovaan. Leningradissa syntyneenä ja neuvostovallan aikana
kasvaneena ja siitä kärsineenä hänellä oli oma näkemyksensä
pietarilaisesta mytologiasta maansa läntisenä pääkaupunkina ja ikkunana
Eurooppaan. Pietari edusti hänelle äärilaitaa ja samalla vapautta, eräänlaista
epämääräisellä rajalla asumista. Tahtomattaan tai tahallaan Brodsky
ajattelee perinteisen imperiaalisesti. Etäisyys imperiumin keskuksesta tuo
itsenäisyyttä ja vapautta koska monikansallisen suurvallan mahdin projisointi
ei ole tasaista vaan korostuu keskuksessa ja on häilyvämpää laidoilla.
Käsite
äärilaidasta ja kaukaisella rajalla asumisesta ei löydä vastinetta
meidän suomalaisten käsityksestä kansallisvaltiosta, jonka kaikki osat
ovat yhtä tärkeitä kokonaisuudelle. Äärilaitaa ei ole kun valtio ulottuu
tasaisesti koko alueelle ja sen suvereenisuus kattaa yhtälailla kaiken.
Meille
suomalaisille vuosi 1703 ei merkinnyt Venäjän pääkaupungin siirtämistä
äärilaidalle vaan mullistusta Itämeren alueelle, naapurin vallan projisointia
lähialueemme sydämeen.
Itämeren
alue ei ollut tyhjiö. Se oli vanhaa eurooppalaista kulttuurialuetta, Hansan ja
rannikkovaltioiden luomaa mosaiikkia, jossa kauppa ja kulttuuri kukoistivat
keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Itse Itämeri sitoi valtiot yhteen ja oli
kaupan lisäksi tehokas kulttuurin vienti- ja tuontitie.
Pietari
Suuren päätös merkitsi, että Venäjästä tuli lopullisesti keskeinen osa tätä
mosaiikkia. Siitä tuli suurvalta Pohjolassa. Vielä Napoleonin sodan aikana
ranskalaiset käyttivät Venäjästä käsitettä pohjoinen suurvalta. Itäiseksi
se miellettiin toistamiseen kun "moskovalainen" kansallisaate ja
Krimin sota palauttivat käsitteen maanosan geopolitiikkaan. Tämä käsite
syntyi Rooman ja Bysantin välisen
jaon ja mongoli-ikeen seurauksena.
Kylmän
sodan aikana tämä klisee eli voimakkaana. Churchillin Foultonissa USAssa 1946
pitämä puhe synnytti käsitteen "rautaesirippu", joka jakoi Euroopan
itään ja länteen. Neuvostoliiton hajottua alkoi uusi lähentyminen Euroopan
ja Venäjän välillä, konkreettisesti Euroopan unionin ja Venäjän sekä
puolustusliitto Naton ja Venäjän suhteiden kehityksen kautta. Baltian maat
saavuttivat jälleen itsenäisyytensä. Kahden laajentumisen - EUn ja Naton -
kautta Itämeren alueesta on tullut jälleen
yksi Venäjän eurooppalaistumisen pääväyliä.
Tässä
prosessissa integroituminen eurooppalaisiin rakenteisiin on Venäjän politiikan
pääperiaate ja unionin jäsenet, Suomi mukaan luettuna, on tukemassa kaikin
puolin kehitystä. Venäjän yhteiskunnallinen uudistuminen on edellytys
politiikan onnistumiselle. Presidentti Putinin hallinto on keskittynyt pitkälti
tähän työhön. Taloudellinen keskinäinen riippuvuussuhde
- ja erityisesti energiakauppa - on
se kitti, jolla Euroopan Unionin ja Venäjän yhteys rakentuu tänään.
Tämän
päivän tilanteessa on kohdallaan kysyä onko Pietari Venäjän äärilaidalla,
Moskovasta katsottuna provinssi? Jyrääkö keskusvalta jatkossakin kaupungin
kuten neuvostoaikana vai nouseeko se arvoiseensa asemaan omassa maassaan ja Itämeren
alueella?
2000-luvun alun Pietarilla on mielestäni
kaikki mahdollisuudet nousta todella merkittäväksi keskukseksi Euroopassa.
Alkuperäinen ajatus siitä, että Pietarin kaupungin kautta avataan väylät ei
vain perinteiselle suurvallan voiman projisoinnille vaan myös kaupalle ja
kanssakäymiselle on saamassa uutta sisältöä. 1900-luku meni tässä mielessä
hukkaan kun Neuvostoliitto sulkeutui rajojensa sisälle, keskittyi pääasiassa
sotilaallisen turvallisuuden rakentamiseen ja
taloudellisen autarkian kehittämiseen - tunnetuin lopputuloksin.
Tänä
päivänä taloudellinen integraatio EU:n kanssa on Putinin Venäjän pääsuuntauksia.
Maantieteellisesti Moskova katsoo, kuten Pietari Brodskyn mukaan, pohjoiseen ja
länteen - itse asiassa luoteeseen. Täällä sijaitsevat Venäjän resursseista
huomattava osa energiaa, metsävarat, kaivannaisia ja mikä tärkeintä,
korkealle koulutettu työvoima ja maan toiseksi tärkein federaation subjekti
Pietari. Luoteessa EU ja Venäjä kohtaavat fyysisesti, toistaiseksi vain Suomen
ja Venäjä rajalla, laajentumisen jälkeen laajemminkin.
Kun
pääministeri Vanhanen alkuviikosta avasi Suomi-viikon Pietarissa kuului
ohjelmaamme tutustuminen Kronstadtissa olevaan suomalaisen yrityksen
Containershipsin konttisatamaan Kotlinin saarella. Satama on ensimmäinen
yksityinen satama Venäjällä. Meille satamassa vierailleille käynti vahvisti
käsitystä Itämeren alueen merkityksellisyydestä kuljetusväylänä ja
kauppareittinä ja Suomenlahdesta
Venäjän ja muun Euroopan saranakohtana.
Pietari
sijaitsee Venäjän ja muun Euroopan välisen valtavan tavaravirran logistisessa
keskipisteessä. Energian, raaka-aineiden ja teollisuustuotteiden yhä kasvava
virta Euroopan unionin ja Venäjän välillä kulkee pohjoista reittiä koska täällä
on toimiva infrastruktuuri, kehittyvä tietotaito ja maan kaikkein nopeimmin
kasvava talous. Maantiet, rautatiet ja meritse tapahtuva kuljetus on täällä
kaikkein kehittyneintä. Kaupungin koulutustaso on korkea ja akateeminen perinne
vankka.
Moskovan
ylivertaisuus perustuu kuitenkin siihen, että se on maan tärkein pankkikeskus,
itse asiassa ainoa. Keisarillinen Pietari oli eurooppalainen pankkikeskus. Tänään
kaupunki potee pääoman puutetta ja joutuu sen takia katsomaan Moskovaan.
"Ikkuna länteen" toimii tavallaan ikkunana ulkoapäin Venäjälle ei
päinvastoin. Tämän suomalaiset liikemiehet ja investoijat ovat ymmärtäneet.
Tie Venäjälle kulkee usein Pietarin kautta mutta tähtäimessä on Moskova ja
sisämaan muut rikkaat alueet. Näin ei tulevaisuudessa asia tule olemaan.
Pietarin kehittyessä sen markkinoilla tulee olemaan yhä kasvava itseisarvo. Enää
ei tarvitse mennä joen yli vettä hakemaan.
Pietarin kulttuurin kukoistus ennen
vallankumousta perustui tietenkin pääkaupunkistatuksesta ja siitä
johtuneeseen rikkaaseen kulttuurielämään.
Ei ollut sattuma, että 1800-luvun lopun keisarillinen pääkaupunki oli
sekä finanssimaailman että kulttuurimaailman keskus. Erityisesti
korkeakulttuuri kukoisti ja ovet olivat auki eurooppalaiselle kulttuurivaihdolle
ja -vaikutuksille. Suomeenkin eurooppalaiset kulttuurivaikutukset tulivat usein
Pietarin kautta. Samalla saimme virikkeitä kansalliseen kulttuuriimme Venäjästä.
Suomen karelianismi ja Venäjän 1800-1900 taitteen nk. moskovalainen
kulttuurisuuntaus saivat ravintonsa kansankulttuurista ja lopputulos oli joskus
hyvinkin samankaltainen.
Tänä
päivänä Pietari ei ole keisarillinen pääkaupunki eikä sen kulttuurielämällä
ole samaa vankkaa taloudellista pohjaa kuin yli sata vuotta sitten. Välissä on
ankea aika - Anna Ahmatovan ja Josef Brodskyn aika. Kulttuuri eli tämän ajan
yli talvehtien, eurooppalaisen perinteensä ja syvien kansallisten juuriensa
varassa. Historioitsija Orlando Figues kirjoittaa pari vuotta sitten
ilmestyneessä Venäjän kulttuurihistoriassaan "Natashas dance" tästä
korkeakulttuurin ja kansankulttuurin siteestä venäläisessä perinteessä.
Esimerkkinä eurooppalaistuneesta Venäjästä hän mainitsee Fontankan varrella
sijaitsevan Shremetjevin palatsin arkkitehtuurin, jossa 1700-luvun
eurooppalaisen rakennustaiteen vaatimusten mukaisesti sijoitettiin suuret,
loistavat salit ja vastaanottotilat ulospäin kohti Fontankaa mutta niiden
taakse, palatsin sisimpään piilotetaan perinteisiä venäläisiä, pieniä, hämäriä,
kodikkaita, melkeinpä talonpoikaisia tiloja, joissa herrasväki mieluiten
oleskeli ja jonne vetäydyttiin talven kylmyyttä pakoon.
Nykyaikana
kansallisen ja kansainvälisen kulttuurin yhdistäminen on jatkuvasti tärkeä
kysymys. Taloudellinen perusta on niinikään tärkeä. Vuorovaikutus muiden
alueen ja maanosan kulttuurien kanssa on elinehto.
Sanoin,
että Venäjä tänään on integraation tiellä. Se vaatii syviä muutoksia
yhteiskuntaan, talouselämään ja lainsäädäntöön. Kulttuurin alalla ei
minusta oikeastaan voida puhua samanlaisesta integraatiotarpeesta. Erityisesti
Pietarin kulttuuriperinnöstä puhuttaessa voidaan sanoa, että se on aina ollut
osa eurooppalaista kulttuuria. Neuvostoliiton vaikeimpina vuosina huomattava osa
siitä kääntyi sisäänpäin, kärsi
mykkyydestä ja eli maan alla mutta ei kuihtunut.
Tänä
päivänä suurempi haaste kuin kahden kulttuurin yhdistäminen on kuitenkin se,
että globaalitalous ja integraatioprosessi asettavat erityisiä vaatimuksia
kulttuurin kehittymiselle ja sen tasapainottavalle roolille. Pietarin kaltainen
kulttuurikeskus tarvitsee jatkuvaa vuorovaikutusta ympäristönsä kanssa. Itämeren
alue on Pietarin kasvuympäristöä, perinne ei yksin riitä. Mahdollisuudet
kehittyä talouden, tieteen ja kulttuurin pohjoiseksi pääkaupungiksi
globaalitasolla vaatii uskallusta astua ulos raameista - länteen.
Tänä vuonna näkemämme Pietarin 300-vuotisjuhlallisuudet heijastavat paluuta
Euroopan kulttuurin kartalle. Johtotähtenä on luonnollisesti ollut Pietarin
suurenmoinen kulttuuriperinne. Haasteena on uuden luominen. Tämä tapahtuu
katsomalla ulos Itämerelle ja kauemmaksi. Integraatio tapahtui jo vuosisatoja
sitten, nyt on edessä vuorovaikutus.
etusivu
> kulttuuri > suomalais-venäläinen kulttuurifoorumi
-toiminta
© Copyright 2000 Opetusministeriö. webmaster@minedu.fi.
|
