Suomalais-venäläinen kulttuurifoorumi -toiminta

etusivu > kulttuuri > suomalais-venäläinen kulttuurifoorumi

SUOMALAIS-VENÄLÄINEN KULTTUURIFOORUMI -TOIMINTA
[päivitetty 19.9.2003]

kirjailija hannu mäkelän puhe foorumin yleisistunnossa 11.9.2003

Raja

Muistoni koostuvat kuvista ja joskus myös tuoksuista. Aika: yli kolmekymmentä vuotta sitten, 1971. Paikka: olemme junassa matkalla Moskovaan ja Kaukasiaan, minä Neuvostoliitossa ensimmäistä kertaa. Junassa tuoksuu kivihiili, samovaaria pidetään kuumana. Kolisemme yli jonkun kosteikon ylle rakennetun sillan tai penkereen, suuri linja avautuu, tyhjä kohta maailmassa, kaikki kasvullisuus poissa, linjan hiekkaa on kuin haravoitu. Siinä se on – raja, ja taas esteitä ja piikkilankaa, toinen linja taaempana. Sitten kaikki lipuu ohitse. Joki virtaa vain ratapenkan sivulla kovaa ja ympärillä rämettä, korpea. Kaikki on erämaata ja villiä; joen vesi on kirkkaan mustaa.

Pysähdymme paikkaan jonka nimen joku kieltä vähän osaava tavaa lyyhistyvän rakennuksen seinästä: Luzhaika. Nyt tiedän että se tarkoittaa vain niittyaukeaa. Ei mitään salaperäisempää... Junaan käytävillä on kuljettu jo, nyt työntää päänsä vaunuosastoon nallekarhu, sitten toinen. Niin paksuissa tamineissa karhut liikkuvat ketterästi ja kansansaduista heidät erottaa konepistoolit joita he kantavat kuin suomalainen ennen puukkoa. Toinen pyytää meitä nousemaan, istuimet avataan, niiden alta paljastuu kätkö, tyhjä. Toinen ruuvaa katon ritilöitä irti. Uusi kätkö paljastuu, tyhjä sekin. En olisi ilman heitä koskaan ymmärtänyt, että sinnekin voisi päästä noin kätevästi ja piilottaa jotain käsittämätöntä.

Matkatavarat tutkivat toiset yhtä sukkelat ja vakavat ihmiset, rahat lasketaan, nimiä kirjoitetaan. Tarkastajia on aina kaksi. Tätä rajaa ei ylitetä niin vain, kaiken pitää pitää kutinsa. Senkin kuka olet. Minä joka jo silloin kysyin ja etsin sitä omassa kirjoittamisessani, voisin ehkä vasta nyt vastata tosissani: “Kyllä minä olen minä.”

Olemme päässeet Armeniaan saakka, on pääsiäinen ja meidät viedään Ezmiadziniin, jossa pääkirkko sijaitsee. Kymmeniä tuhansia ihmisiä on paikalla. Tapahtuman luonnetta ei voi heti ymmärtää, nuotiot palavat, ihmiset tungeksivat, lampaat juoksevat, yksi juoksee kaula auki, siitä virtaa veri. Ja tuolla nyljetään toista, laitetaan pataan porisemaan. Pieniä pyöreäpäisiä lapsia juoksee siinä myös tuoreella verellä piirretyt ristit otsallaan. Venäläiset oppaammekin katsovat kaikkea suurin silmin, ihmettelevät minkä vaikutuksen tämä meihin tekee. Joukkoon silloin kuuluneet stalinistit (suomalaiset kommunistiuskovaiset) ovat kauhuissaan. Eihän kommunismissa tällaista pitänyt saati saanut olla. Kirkkoon kuitenkin mennään ja kun sieltä päästään pois, on jokaisen naispuolisen turistin takapuoli nipistelty mustelmille. Ei se kysy aikaa ja paikkaa, kun kerrankin on saatu turistinainen tungokseen ja miesten kerkeiden sormien ulottuville.

Olemme menossa Sevan-järveä katsomaan, innokkaimmilla on uimahousut mukana. Mutta on talvi ja järvi korkealla, umpijäässä. Päätän palata ja uida siinä vielä, ja kerran niin tapahtuikin, vesi oli kylmempää kuin missään elämäni järvessä, suora shokki. Mutta sitä en vielä tiedä. Vuoristoluostarin edessä on puita täynnä kangaspaloja. On maaliskuu, kaukaa ne näyttivät oudoilta lehdiltä. Saan tietää, että ihmiset jättävät osan vaatteestaan ja rukoilevat jotain. Revin kaulahuivistani palan ja sidon puuhun ja pyydän terveyttä. Sitä on saatu, vaihtelevia määriä ja kummallisinkin tavoin... Myöhemmin kun jo osaan vähän venäjää, opin myös gruusialaisen maljapuheen samasta aiheesta: “Pysy terveenä, kaiken muun me voimme sinulle ostaa.”

Ensimmäisestä matkasta on kulunut vuosia. Rajanylitys alkaa jo sujua rutiinilla. Nallekarhut ovat jo sotilaita vain, pitkän palvelusajan perusikävä asuu heidän silmissään. Olen päättänyt opetella venäjää, koska muuten en ikinä ymmärrä mistä neuvostojen maassa maassa oikein on kysymys - haluan myös lukea Tshehovia alkukielellä. Kumpaankin päämäärään näyttää olevan toivottoman pitkä ja hankala matka. Kuitenkin menen kursseille ja opin kirjasimet, hankin kielilevyt ja kuulokkeet ja kun ensimmäisen avioeroni aika koittaa 1973 kun olen kolmenkymmenen, alan kuunnella unettomina öinä venäjää. “Sivodnia prjama visnaa” taitaa olla ensimmäinen lause minkä opin: Tänään on suorastaan kevät. - Tänään taas on syksy... Sivodnia oosen... Kolmekymmentä vuotta on kulunut.

Moskovassa on kirjamessut 1976, minä osastolla. Delegaatioille tehdään ohjelmia, jotteivät ihmiset kuljeksi minne vain, niinpä löydän itseni myös maailman suurimmasta lastenkirjakustantamosta Detskaja literaturasta. Meille pitää lyhyttä puhetta nainen joka istuu tuolilla kuin kuningatar ja hänellä on hovinaisten joukko ympärillään. Hän on johtaja, madame Peshehodova, minulle kerrotaan. Nainen polttaa savuketta joka on laitettu pitkään koristeltuun imukkeeseen, hän näyttää ikävystyneeltä. Minäkin olisin sitä hänen sijassaan, olenhan myös kustantamossa töissä. Kysymysten aika tulee ja kysyn hitaalla huonolla venäjälläni mikä on heidän paras lastenkirjansa sinä syksynä. “Haluatteko todella tietää”, nainen kysyy ihmeissään. “Da, hatshuu”, haluan. Hän taputtaa käsiään, kaksi naista säntää matkaan, palaa yksi kirja mukanaan. Se tuodaan minulle. Tavaan sen nimeä: Djadja Fjodor, pjos i kot, suomentelen sitä vaivoin mielessäni. Kuvat näyttävät ainakin hyviltä. “Saanko pitää tämän”, kysyn. Nainen pudistaa päätään. Se on kuulemma arkistokappale.

Olemme ehtineet ottaa hotellissa jo vähän vahvistusta, voimaa ja rohkeutta, jota nyt tarvitsen. Niinpä jostain syystä menen lattialle polvilleni, pidän kirjaa kuin uhrilahjaa, katson madame Peshehodovaa silmiin ja kysyn: “Mozhno”, saanko. Hän nyökkää: ota pois. Savukekäsi tekee keveän liikkeen. Kiitän häntä, nousen ja yritän vielä sanoa parilla venäjän sanalla jotain asiaan kuuluvaa ystävyydestä joka on kuin silta, most. “Mostik”, madame tarkentaa ja nyökkää huvittuneena.

En ole häntä nähnyt koskaan sen jälkeen, mutten koskaan unohda häntä. Myöhemmin kuulin että nuoret pyrkyrikommunistit söivät hänet pois paikaltaan. Niin lahjakkaille käy yhä kaikkialla: heidät syödään jos siihen vain kyetään. Mutta Madame Peshehodovan muisto elää, sillä häneltä saamastani ja Martti Anhavan heti suomentamasta Eduard Uspenskin lastenkirjasta Fedja-setä, kissa ja koira on Suomessakin jo otettu 16 painosta ja kirjan menestys jatkuu yhä vain. Varmaankin niin kauan kuin lapsia ylipäätään Suomeen syntyy.

Vuosien myötä opin kieltä vähitellen enemmän ja enemmän. Joka vuosi lähdin matkalle ainakin kerran ja näitä matkoja riitti pitkin poikin imperiumia ja sen rajoja, Baikalilta Amurille. Melihovoonkin eli Tshehovin maatilalle pääsin, ensin tosin luvatta, myöhemmin jo luvallakin. Tapasin ihmisiä, puhuin heidän kanssaan ja aloin käsittää monia asioita. Yksi suurimmista hämmästyksen aiheistani oli kommunistien määrän jatkuva ja dramaattinen supistuminen sitä mukaa mitä paremmin pystyin kieltä puhumaan ja ymmärtämään. Pystyin rakentamaan yksinkertaisia lauseita kiertoilmausten avulla ja se riitti. Jokainen tahtoi lopulta avautua ja sanoa mielipiteensä systeemistä – salaa, aukiolla, puun alla, ei koskaan hotellihuoneessa vaan ulkona - kertoa jotain todellista elämästään. Kuulinkin tarinoita, tarpeeksi monta kokonaista kirjastoa varten. Jokainen ihminen kadunlakaisijasta insinööriin oli myös filosofi, hänellä oli selkeä elämän- ja maailmankatsomuksensa. Sata ihmistä, sata katsomusta. Aloin vähän ymmärtää maata, joka piskuisen Suomen vieressä uinui, suuri maa - suuret toleranssit. Myös Tshehovini sain lopulta luetuksi. Kun aloitin kielenopiskelun, oli kustantamo Nauka vuonna 1974 ruvennut myös julkaisemaan 30-osaista teossarjaa Tshehovista: Polnoje sobranie sotshinenii i pisem – Täydelliset kootut teokset ja kirjeet. Tilasin sen. Sitä saapui osa vuodessa, kaksi parhaassa. Ehdin lukea aina osan ennen kuin uusi tuli, joten voin nyt sanoa, että olen Tshehovini ainakin lukenut kokonaan lävitse. Mitä olen ymmärtänyt, se onkin sitten taas toisesta oopperasta, kuten Tshehov itse kirjoitti.

Vähitellen venäläiset ystäväni pääsivät myös Suomeen. Sitten muuallekin. Mutta Suomi oli silloin usein ensimmäinen etappi. Myös heillä riitti ihmettelemistä kun he viimein ylittivät rajan, niin suuri oli silloin systeemien ero. Ihmettelemistä riitti myös Suomen kansassa ja sen luonteessa. Minä varsinkin edustin heille kansaa, minun kanssani he enimmäkseen joutuivat venäjää puhumaan. Minulla oli vielä koti kaupungissa, mutta asuin jo silloin mieluummin maalla, useimmiten yksin. Miten sinä voit täällä korvessa olla, kenen kanssa puhut, kysyttiin. Onhan tuossa puhelin, sanoin. Mutta se ei koskaan soi! Ja soimaan se pantiin, numero ilmoitettiin Venäjälle ja katso, kohta se alkoi soida. Niin heistäkin tuntui heti turvallisemmalta, edes jotenkin kotoiselta.

Yksi heidän mielitarinoistaan, jollaisia he kotona kummallisista suomalaisista kertoivat, oli tämä. Minä olen sen päähenkilö. Ystäväni tahtoi tavata naapurini ja tutustua hänen tapaansa viljellä ja pitää karjaa. Talossa asui vanha isäntä Olavi, hänen vaimonsa, hänen poikansa ja tämän vaimo. Nämä neljä pyörittivät tuotantoa joka oli suuri kuin pienen kolhoosin. Minuakin kiinnosti nähdä miten lehmät koneellisesti ruokittiin ja lypsettiin, niinpä soitin, saimme kutsun saapua kylään ja menimme.

Olin asunut talossani jo viitisen vuotta, mutten ollut vielä koskaan ollut naapuritalon sisällä enkä käynyt navetassa. Istuimme, saimme kahvia, joimme ja söimme pullaa ja kakkua. Juttelimme aikamme, tarkastimme sitten paikat. Kaikki oli kovin mukavaa. Ja sitten poistuimme. Ystäväni silmät olivat pyöreinä kuin kuulat ja suu kävi. Ei vain siitä mitä hän oli nähnyt, vaan myös siitä että hän vasta vieraisilla ymmärsi, etten minäkään ennen ollut siellä, lähinaapurissa! tällä tavalla käynyt saati navettaan kurkannut.

Kun hän seuraavana vuonna kysyi menisimmekö jälleen sinne, estelin. Sanoin, että kaikki oli kuten hän jo oli nähnyt, mikään ei ollut muuttunut, he tekivät kovasti töitä, turhaan häiritsemme. Näin oli, kaikki oli siellä kuten ennenkin. Ja tästäkös riemu syntyi. Tällainen, tällainen on suomalainen. Kun taas venäläinen kaipaa seuraa, tutustuu naapuriin, istuu siellä illat ellei tämä tule hänen luokseen; kulkee maailmallakin aina kahden jonkun kanssa. Puhuu, pitää iloa, tai puhuu vakavissaan, keventää sielua. Mutta suomalainen, se on kuin tuo Hannu, istuu ja nököttää ja ajattelee yksikseen herra ties mitä. Ei edes naapurissa käy... Voiko tuollainen olla elämää lainkaan?

Elämä on monenmuotoista, se ainakin on varmaa. Rajat ovat rajoja, kaikki ne joskus muuttuvat läpinäkyviksi, sen tekee viimeistään satelliittiteeveet ja internet. Melkein ironiselta tuntuu se, että juuri nyt on Suomessa suurella rahalla pystytetty jatkuva symposium pohtimaan mitä se raja oikein merkitsee. Tavalliselle ihmiselle se selviää, kun rajan joutuu kerran ylittämään, laillisesti. Laiton ylitys kertoo rajasta vielä enemmän, mutta sitä ei voi suositella. Joka rajan takana asuu kansa ja kansa koostuu ihmisistä. Puhuvatpa he mitä kieltä tahansa, he ovat lopulta yllättävän paljon kaltaisiamme. Tämän voimme todeta vain jos tapaamme heidät tai luemme heistä. Kun ei pääse matkalle, on kaunokirjallisuus yhä yksi parhaista tavoista tutustua naapuriin.

Suuret venäläiset klassikot ovat jo vanhastaan olleet Suomessa hyvin luettuja ja pidettyjä: Tolstoi, Gogol, Dostojevski, Tshehov; muista tässä puhumatta. Itse opin venäläisyyttä ennen Venäjänmatkojani nimenomaan Tshehovilta ja Gogolilta, jotka minun silmissäni ovat pari siinä missä Dostojevski ja Tolstoikin. Edelliset ovat runoilijoita, myös niin vakaalta näyttävä Tshehov, jälkimmäiset profeettoja tai saarnaajia silloinkin kun kaivautuvat ihmisen sieluun. Löytyy ihmisiä joiden arvostus ja intohimo kohdistuu heihin, ja hyvä niin. Pääasia, että luetaan, yritetään ymmärtää mikä se ihminen tuolla muualla oikein pohjimmiltaan on.

Yksi minulle tärkeistä kirjailijoista on ollut pitkään myös Juri Trifonov, jonka ehdin kerran ennen hänen liian varhaista kuolemaansa tavatakin. Hän puhuu teoksissaan (mm. kirjassa Drugaja zhizn, Toinen elämä) paljon ihmisiä yhdistävistä langoista (niti). Ne sitovat meidät menneisyyteen, siellä eläneisiin ihmisiin ja esi-isiin ja johtavat meistä myös tulevaisuuteen, omiin lapsiimme, tuleviin mahdollisiin lapsenlapsiimme. Pidin ja pidän sekä Trifonovin tavasta ajatella että kirjoittaa. Ehkä ne ovat sama asia. Ja näistä langoistako johtuu, että aina kun itse kuljen Venäjällä, minulla on sellainen tunne kuin olisin joskus kauan sitten jo elänyt ja asunut siellä.

On kotoinen olo, yksinkertaisesti. Niin erilaisia kuin monet asiat ovatkin. Ja Venäjältä on osa Suomen kansaa maahansa vaeltanut. Siihen osaan näytän kuuluvan minäkin.

Myös Tshehov on yhä tärkeä. Hän elää, koska teksti elää. Ja elänee kauan. Moni hänen lauseensa on iskostunut mieleen, näemmä ainaisesti. Yksi hänen lauseistaan, jonka aina muistan, on peräisin pitkästä kertomuksesta Aro (Step). Jegorushkaa viedään kouluun, ero äidistä ja kaikesta ja menneestä on mahdoton paikka, poika itkee. Mutta isä Hristofor lohduttaa. Ja hän, vanha mies, jo oppinsa osin unohtanut, sanoo nyt: “Utshenie jest svet, njeutshenie tma”. Oppi on valoa, oppimattomuus pimeyttä. Näin on aina ja kaikessa, myös mitä rajoihin ja niiden toisella puolella oleviin ihmisiin tulee. Vasta kun kiinnostumme heistä ja heidän tavastaan ajatella, kun tapaamme heitä ja opimme kenties heidän kieltään tai luemme heistä sekä vanhaa että uutta kirjallisuutta, on meillä mahdollisuus ymmärtää myös heidän tekojaan. Rajat muuttuvat, aukeavat toisella tavalla, päästävät ihmisten sielutkin kasvokkain. Kun näin pitkälle päästään, on kaikki hyvin, tai jos ei nyt hyvin, niin ainakin heti paljon paremmin.

etusivu > kulttuuri > suomalais-venäläinen kulttuurifoorumi -toiminta